Sukusivun ja -kirjan infoa
Jotkut asiat kaipaavat selvitystä ja tämä on se sivu jonne niitä lisäillään.
Sukukirjassa olevat merkinnät
- Kuolinsyyt on jätetty pois julkaisusta. Osaltaan tämä johtuu vanhojen tietojen ylimalkaisuudesta, tietoja ei ole kuin kolmasosalle henkilöistä tai julkaisu ei ole sopivaa. Tietokantaan ne on kuitenkin kirjattu.
- Kastepäivä ja -paikka sekä hautauspäivät ja -paikka on jätetty pois julkaisuista. Ne on kyllä kirjattu tietokantaan, niiltä joilta se on löytynyt.
- Edellämainituista on poikkeuksena Sankarivainajat. Heille on mainittu kuolinsyy ja -paikka sekä hautauspaikka silloin jos se ei ole kotikunta.
- Siirtokarjalaisten tie kirjasta on otettu tekstit sellaisenaan, miten ne on painettu. On <-> oli muotoja ei ole vaihdettu, koska on haluttu pysyä siinä ulkoasussa mitä haastateltavat ovat halunneet. Myös näin toimien teksti kuvaa parhaiten sitä aikaa, mitä elettiin vuonna 1970.
- Kylä- ja sukukirjoista on kirjoitettu tiivistelmiä henkilö- ja perheteksteihin. Ettei tämä sukukirja kasvaisi liian suureksi, on tyydytty lyhkäisiin selvityksiin. Ja kokonaiset tarinat ja tiedot kannattaa lukea alkuperäisistä lähteistä.
- Nuoremmasta polvesta ei ole merkitty kuin nimet, ammatti, syntymä-aika ja paikka, vihkiaika, kuolinaika ja paikka. Jätetty pois kaikki muut henkilö- tai perhetiedot. Ammattikin merkitty vain luvalla tai se on ollut nähtävillä julkisessa lähteessä. Nuoremmasta polvesta on joitain valokuvia, ne on saatu jo julkaistuista lähteestä tai kyseessä on julkisuuden henkilö tai julkaisuun on lupa.
- Jos kuvia tai tekstejä on lainattu kirjoista, lehdistä ja www-sivuilta niin aina on mainittu lähde mistä se on otettu. Kirjat joissa on maininta kopioimisen kiellosta, ei ole käytetty sukukirjan lähteenä.
- On myös sellaista tietoa, joka on ollut parempi jättää julkaisematta. Niissä tapauksissa pidetään kiinni 100 vuoden julkaisu rajaa.
- Julkisessa sukukirjassa on seuraavat rajoitteet: näkyy vain 100 vuotta vanhemmat asiat - henkilö- ja perhetekstit jätetty pois - muuttotiedot ja kuvat jätetty pois. Aikarajaus on toteutettu seuraavasti: Jos perheen nuorin lapsi on syntynyt rajavuoden jälkeen, tulostetaan perhe, mutta ei jatkoa / Jos perheen vanhin lapsi on syntynyt rajavuoden jälkeen, ei perheen lapsia tulosteta.
Paikkakunnat, lyhenteet ja nimikkeet
Käkisalmen mlk (maalaiskunta) ei mainita paikannimenä erikseen, koska maalaiskunta perustettiin 1870. Näin vältytään monen henkilön osalta pakkakuntaluettelossa esiintyvästä tupla määristä. Mutta jos kylä on tiedossa, niin se mainitaan kyllä.Uudet kunnat perustettu: Vuoksela v.1917 (Valkjärvestä, Sakkolasta ja Muolaasta), Terijoki v.1917 (Kivennavasta), Vuoksenranta v.1924 (Antreasta), Kanneljärvi v.1925 (Uudestakirkosta), Äyräpää v.1926 (Muolaasta, Vuokselasta). Nämä voivat aiheuttaa sekaannusta, koska monessa tapauksessa henkilön syntymä- ja kuolinpaikan nimi vaihtuu tietokannassa.
Vanhat ammattinimikkeet aiheuttaa päänvaivaa nykyihmisille. Niitä ei lähdetä tässä selvittämään sen tarkemmin. Tietoa löytyy monesta paikasta, vaikka tästä: Ammattinimikkeet
Lyhenteitä käytetään monissa paikoissa sukukirjaa. Yksi mikä kaipaa hiukan selvennystä on kunniamerkit. Suvussa on monta henkilöä, joilla on lueteltu mitalit vain muutaman kirjaimen/numeron mukaan.
- Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan Ritarikunnat löytyy linkissä: Linkki
- Vapaudenristin ritarikunta löytyy linkistä: Linkki
- Talvi- ja jatkosodan muistoristit Kuva 1, Kuva 2 ja Kuva 3
- Muutama esimerkki:
VR 3 = 3. luokan Vapaudenristi
VR 4 tl = 4. luokan Vapaudenristi tammenlehvin
Vm 1 = 1. luokan Vapaudenmitali
Ts mm = Talvisodan muistomitali
Js mm = Jatkosodan muistomitali
Perinnön saaminen Karjalassa
Perintökäytäntö oli hiukan erillainen Karjalassa, mitä muualla Suomessa:Talon omaisuus kuului yksinomaan niille, jotka talossa asuivat. Yhdessä asuvilla täyskasvuisilla perheenjäsenillä oli kullakin kodissa oma omaisuutensa, ja sekin mikä oli yhteistä, voitiin milloin tahansa jakaa. Kun peltoviljely alkoi ja syntyi pysyvä maanomistus, jäi talo miesten omaisuudeksi, jonka pojat perivät isältään ja johon naisilla ei ollut mitään osaa. Pelto miesten raivaamana kuului miehelle. Naisen omaisuus käsitti naisten vaatteita, koruja ja ennen kaikkea karjaa, joka maanviljelyksessä oli sidottu peltotaloihin. Naisten perintöosa oli tapana antaa myötäjäislehminä ja lampaina.
Lähtiessään isänsä kodista täysikasvuinen poika oli oikeutettu vaatimaan mukaansa yksityisen omaisuutensa lisäksi osansa perheen yksityisestä omaisuudesta. Se joka oli isänkodista eronnut, sai tyytyä myötäjäisiinsä, eikä ollut enää perintöön oikeutettu. Isän kuoltua jakoivat siis ainoastaan kotona olevat pojat hänen perintönsä. (otteita Toivo Luukkasen kirjoituksesta Kotikylämme Konnitsa 2 kirjasta)
Talon tyttären kanssa avioitunut ja vaimonsa kotiin muuttanut kotivävy rinnastettiin perillisiin. Myös puusniekaksi eli leskiemännän kanssa vihitty oli perinnönjaossa oikeutettu osuuteensa.
Sukukunniakirja
Maatalousseurojen Keskusliiton valtuuskunta päätti vuonna 1931 ottaa ohjelmaansa erityisten sukutilakunniakirjojen jakamisen "antaakseen julkisen tunnustuksen samaa tilaa pitkäaikaisesti hallinneille suvuille, herättääkseen kunnioitusta esivanhempien työtä kohtaan ja vahvistaakseen nykyisenkin sukupolven kiintymystä kotikontuun". Hyväksyttiin taiteilija 0. Furuhjelmin kunniakirjaa varten valmistama luonnos ja vahvistettiin kunniakirjan ohjesääntö, jonka mukaan Keskusliiton valtuuskunnan ja asianomaisen paikallisen maanviljelysseuran johtokunnan yhdessä allekirjoittama sukutilakunniakirja annetaan vähintään 200 vuotta samaa tilaa omistaneelle suvulle ja kirjaan merkitään kaikkien sukuun kuuluneiden omistajien nimet ja hallintavuodet. Viipurin läänin maanviljelyseuran alueella kunniakirjaa myönnettiin 229 kpl.
Talonpojat - talolliset
Käkisalmen eteläpuolisessa Karjalassa peltoviljelystä on harjoitettu jo keskiajan lopulla. Vielä 1600-luvulla noudatettiin Käkisalmen läänissä periaatetta kaskimaan omistuksesta > ensimmäisenä ehtinyt valtaaja omistaa kasken. Kasket elivät peltojen rinnalla 1600-1700 luvun, mutta väheni 1800-luvulle tultaessa. Maatalousrakenteen muutos irroitti runsaasti työvoimaa ja syntyi muiden nurkissa asunut loisväestö. Tämä kohosi kipeäksi sosiaaliseksi ja yhteiskunnalliseksi ongelmaksi 1800-luvulla.
1600-luvun alussa kruunu jakoi aatelisille lahjana tai myi heille tiettyjen talojen verokanto-oikeuden. Aikaa myöten lahjoitukseen katsottiin liittyvän myös perintö- ja kruunutilojen omistusoikeudet. Kruunutilallinen joutui maksamaan läänityksen haltijan ilmoittaman veromäärän ja hänet sai häätää tilaltaan. Perintötilallinen sen sijaan maksoi maakirjaan merkitys verosumman ja periaatteessa asui turvattuna talossaan. Aatelin varsinaista maaomaisuutta, vanhaa rälssiä, viljeleviä talollisia nimitettiin rälssilampoudeiksi.
Vuoden 1721 rauhassa entinen Käkisalmen lääni liitettiin Venäjään. Hallitsija ryhtyi jakamaan Karjalan maita suosikeilleen ja ylimystölle, tällöin syntyi lahjoitusmaajärjestelmä. Talonpoikien asema heikkeni lähelle Venäjän maaorjien asemaa. Tämä järjestelmä lopetettiin 1867 ja talonpojat saivat ostaa tilansa valtiolta pitkällä maksuajalla. Räisälä säästyi tältä järjestelmältä, mutta naapuripitäjä Pyhäjärvi koki tämän.
Yhtiömiehet ja lampoudit
Miehisen työvoimantarpeen tyydyttämiseksi talollinen saattoi ottaa avukseen palkollisen, yhtiömiehen tai kotivävyn. Yhtiömiessopimusta solmittaessa sovittiin osakkuuden pituudesta. Määrävuotisuudesta huolimatta yhtiömies osallistui tilan verojenmaksuun ja muihin rasituksiin. Yhtiötä perustettaessa hän oli yleensä mukanaan omaisuutta, jonka sai takaisin sopimuksen päätyttyä. Käkisalmen läänissä yhtiömiehet olivat harvinaisia, sillä runsas itsellisväestö ja suurperheet tyydytti työvoimakysynnän. Talojen työvoimantarve ja ulkopuolistenyhtiömiesten käyttö väheni kaskiviljelyn loppuessa.
Lampouti tarkoittaa koko tilan vuokraajaa, jolla ei ollut päivätyövelvollisuutta. Käytännössä ero lampoudin ja talollisen välillä oli olematon.
Torpparit
Torpparit kuuluivat maaseudun tilattoman väestön ylimpään luokkaan: he olivat samaan aikaan sekä tilan osan vuokraajia että työmiehiä. Torpparit hallitsivat torppaan kuuluvia rakennuksia, peltoja ja niittyjä, sen sijaan metsästä he saivat ottaa puuta vain kotitarpeisiin.
Torppari ja tilan omistaja laativat torppakontrahdin, jossa sovittiin mm. rakennuksista, pellon ja niityn raivaamisesta, metsän käyttöoikeudesta, laidunmaasta ja vuokrasta tai mahdollisesta päivätyövelvollisuudesta. Kohtrahteissa vuokra-aika oli enintään 50 vuotta.
Tilattomat
Maaseudun asutuksen tihentyessä ja väkiluvun kohotessa perheiden väistyvät perilliset joutuivat etsimään toimeentuloaan talollisluokan alapuolelta. Osa perusti torpan, osasta tuli mäkitupalaisia, osa sai elantonsa loisina ja osa muutti kaupunkiin. Tilojen jakorajoitukset estivät maapalstan erottamisen jokaiselle perilliselle. 1800-luvulla tilattoman väestön koko oli yhtä suuri kuin talolliset.
Mäkitupalaiset elivät omina ruokakuntinaan, joko jonkun talon maille tai kylän yhteismaille rakennetuissa mökeissä. Loiset asuivat talollisen tuvannurkissa tai saunoissa. Itä-Suomessa talollisen ja tilattoman välinen kuilu oli matala ja kapea. Tilaton saattoi kivuta talolliseksi ja talollinen saattoi pudota tilattomaksi. Loisen ja mäkitupalaisen yhteiskunnallinen asema > he myivät työvoimaansa talolliselle päiväpalkkaa vastaan, mutta palkollisasetukset eivät sitoneet heitä.
Palvelusväki
Oman perheen tai suurpeheen lisäksi talouteen kuului usein renkejä ja piikoja. Palkollisasetukset ohjasivat ja säätelivät isäntäväen ja palkollisten suhteita. Taloon pestattavan rengin ja piian kanssa laadittiin vuoden kerrallaan voimassa ollut palvelussopimus. Rengit ja piiat nauttivat rahapalkkaa asunnon ja ruuan lisäksi.
Renkien ja piikojen lisäksi talon palvelusväkeen kuului muonamiehiä. He olivat joko naimissa olevia, omassa ruokakunnassaan asuneita muonarenkejä tai mökissään asuneita, taloon päivätöitä tehneitä muonatorppareita. 1800-luvun lopussa molempia nimitettiin yhteisesti muonamiehiksi.